A Farewell to Turnips

The fog thickens behind the window of the guard booth. A section of the roller coaster’s steel structure stands out amid the fog, the track broken silently by the whiteness. As if the wagon had just a moment ago plunged into the unknown. It seems strange that the Penitentiary had been built so close to an amusement park, like a fuck you. Admittedly, it is difficult to know to which people were herded first: behind the safety barriers of the amusement rides or inside the bars of the Penitentiary.

Shouts of joy and fear must have carried from the park to the Penitentiary. A joyful miniature world from which misery has been eliminated as effectively as joy from the prison. I have heard that still half a millennium ago, inmates were held in the grimmest dungeons, completely isolated, where the sense of time and place disappeared completely. The rooms were soundproofed, and the inmates’ arms were covered with cardboard to prevent them from touching their bodies and thereby maintaining a sense of self. Survivors of such conditions later said that the only thing that kept them sane was the distant sound of church bells, planes or children playing.

Now, five hundred years later, there may be some churches left, but the teeth of the prophets are rotting in their mouths. No one recognises the bony pillars, the dusty shrines of our grandfathers. We are garbage, food for former gods. There are also only a few children, some of them in the Cocoon. The last turbine-powered airplanes have been lying in the wasteland for decades as mere rusty carcasses.

“I bet this evening’s grits that the fog is just a ruse by the Cocoon!” one of the inmates shouts. Vox, my favourite among the guards, seems to be making his rounds. From his metal cart, he hands out sognidoro – two capsules in a flimsy paper cup – to anyone interested. In a way, prison routines make no sense, for nothing ultimately holds us in the Penitentiary. There are too few guards, and not all of them even have weapons. Yet we submit to everyday routines and the rhythms of prison. I’m not really sure why. Maybe for the company, for the warm human bodies that remain.

Two ducks fly streamlined past my window, in a sharp line like torpedoes. I wonder if they are old-fashioned surveillance cameras, stuck on their eternal inspection rounds of the prison. There was an artificial pond near my former home with a radioactive white duck in it. The radioactive duck was clearly accepted among the other, more modest brown ducks.

Perhaps the fog is of natural origin anyway. My skin feels damp. A sponge that is never squeezed to dryness. That’s me, a porous and heavy lump, I absorb everything. Inside the Penitentiary, which was built in the shape of a panopticon, I have the widest possible view from the guard booth of what the other inmates are doing. Seeing is one thing, but remembering it all, now that’s something else. Remembering everything I saw. Hyperthymesia is a double-edged sword, or rather a wound dug by that sword, an open and constantly purulent wound. The details don’t fade, and time doesn’t heal. Fortunately, the daily life of prison is far more monotonous than my “former life”. The archive fills up more slowly. But the past is constantly present.

A panopticon should function in such a way that guards in the middle of the building can monitor the inmates in the cells that are spread out around the observation tower like a daisy. But when I arrived, the Penitentiary was crammed full, and neither the people in the Cocoon nor anyone else was interested in where everyone was sleeping here. So, my place to sleep, like the whim of fate, happens to be in the middle of the prison.

"Does the boss have to give you new instructions every day?" I ask when Vox is at my cell.

“Ass, my memory is not magically destroyed or erased every night! Yes, I remember a lot of things, although nothing before the memopuncture, when my memory really was wiped clean”

"Hmm."

"And most importantly: there is no boss, as you know." Vox says with a wink.

A wink is a wonderful gesture, perhaps my favourite. I remember at least a hundred winks from my former life. I once picked up a cherry bun and coffee from my nearby café run by a Bosnian man. When I returned home, I came across a couple of men, one of whom was looking at me from afar. They were dressed in the style of old-time rockers. When they reached me, the heavily moustached rocker winked, somewhat laboriously. His cheek muscle became excessively involved in the movement, causing a faint, wet pop to be emitted from his mouth. The man’s appearance did not please me, but I rejoiced at the wink of his eye. It was an innocent thing, but it became a mysterious feeling. For a moment, I really hoped that people would wink more often. It would become a chain reaction and soon everyone would be involved in a common, massive conspiracy.

Vox hands me a paper cup with the sleeping pills. I shake my head and return to the present moment. Hyperthymesia does this too. It doesn’t let me focus on what’s going on at the moment when the past is constantly being replayed.

“That’s right, you’re the top brass here,” I say, because I still remember what Vox said just before I sank for a second into my previous memory.

“It came to my mind somehow that the Cocoon Supervisor is coming to visit and wants to talk to you. I guess it's somehow related to that former sweetheart of yours.”

Curiosity awakens like a small animal inside me.

"What what? Who is it? Some big cheese? Why?"

Vox shrugs, is already moving forward with his medicine cart. “Vox! Hey, you can't just throw out that kind of thing. Tell me something now!”

"I don't know more than you do."

His broad back recedes and I involuntarily go back to my bed. I could run after the guard, try to shake him up and even throw myself at his feet. My cell is not locked. This is a funny game.

Sumu sakenee vartijakopin ikkunan takana. Pätkä vuoristoradan teräsrakennetta erottuu sumun keskeltä, raide katkeaa vaitonaisena valkeuteen. Kuin juna olisi vain hetki sitten syöksynyt siitä tuntemattomaan. Tuntuu erikoiselta, että Rangaistuslaitos on aikoinaan rakennettu näin lähelle huvipuistoa, melkein kuin vittuiluksi. On tosin vaikea tietää, kumpaan ihmisiä teljettiin ensin, huvilaitteiden turvapuomien taakse vai Laitoksen kaltereiden sisään.

Puistosta on täytynyt kantautua riemun ja pelon kiljahduksia Laitokseen. Hilpeä miniatyyrimaailma, josta kurjuus on eliminoitu yhtä tehokkaasti kuin ilo vankilasta. Olen kuullut, että vielä puoli vuosituhatta sitten vankeja pidettiin mitä karmeimmissa, täydellisen eristetyissä tyrmissä, joissa ajan- ja paikantaju katosivat tyystin. Tilat olivat äänieristettyjä ja vangeilla oli käsivarsissaan pahviset eristeet, jotka estivät heitä koskemasta kehoihinsa ja siten pitämään yllä kuvaa minuudesta. Sellaisista oloista selviytyneet kertoivat myöhemmin, että ainut, mikä heitä piti järjissään, oli kaukainen kirkonkellojen, lentokoneiden tai leikkivien lasten ääni.

Nyt viitisensataa vuotta myöhemmin kirkkoja on jäljellä ehkä jokunen, mutta profeettojen hampaat murenevat suuhun. Ei kukaan enää tunnista luisia pylväitä, isoisien pölyisiä pyhättöjä. Me olemme roskia, ruokaa entisille jumalille. Lapsetkin ovat harvassa, Kotelossa heitä on jonkin verran. Viimeiset turbiineilla toimineet lentokoneet ovat lojuneet vuosikymmeniä joutomailla pelkkinä ruosteisina rankoina.

“Illan ryynit vetoa, että toi sumu on Kotelon vedätys!” joku vangeista huutaa. Vox, suosikkini vartijoista, näyttää olevan kierroksella. Hän jakaa metallikärrystä halukkaille sognidoroa, kaksi kapselia haperossa paperikupissa. Vankilan rutiineissa ei tavallaan ole mitään järkeä, sillä mikään ei lopulta pitele meitä Laitoksessa. Vartijoita on liian vähän, eikä kaikilla ole edes aseita. Silti me alistumme jokapäiväisiin käytäntöihin ja vankilan rytmiin. En ole oikein varma, minkä takia. Ehkä seuran, jäljellä olevien lämpimien ihmiskehojen takia.

Kaksi sorsalintua lentää virtaviivaisina ikkunani ohi, terävää linjaa kuin torpedot. Mielessäni käy, josko ne ovat vanhanaikaisia valvontakameroita, jumissa ikuisella tarkastuskierroksellaan vankilan ympäri. Entisen kotini lähellä oli tekolampi ja lammessa radioaktiivinen valkoinen sorsa. Se oli selkeästi hyväksytty toisten, vaatimattomampien ruskeiden sorsien joukkoon.

Ehkä sumu on kuitenkin luonnollista alkuperää. Ihoni tuntuu nihkeältä. Sieni, jota ei koskaan rutisteta kuivaksi. Se minä olen, huokoinen ja raskas paakku, imen kaiken. Panoptikonin muotoon rakennetussa Laitoksessa minulle avautuu vartijan kopista laajin mahdollinen näköala toisten vankien touhuihin. Ei näkemisessä vielä mitään, mutta sen kaiken muistaminen. Siis kaiken näkemäni muistaminen. Hyperthymesia on kaksiteräinen miekka, tai oikeammin tuon miekan kaivama, jatkuvasti aukinaisena märkivä haava. Yksityiskohdat eivät haalistu, eikä aika paranna. Onnekseni vankilan arki on “entistä elämääni” huomattavasti yksitoikkoisempaa. Arkisto täyttyy hitaammin. Mutta mennyt on läsnä jatkuvasti.

Panoptikonin kuuluisi toimia siten, että rakennuksen keskeltä vartijat voivat seurata vankeja, jotka on ripoteltu tarkkailutornin ympärille päivänkakkaramaisesti aukeaviin selleihin. Mutta Laitos oli saapuessani tupaten täynnä, eikä Kotelon väkeä tai ketään muutakaan kiinnosta, missä kukakin täällä nukkuu. Siispä minun yösijani on kuin kohtalon oikusta vankilan keskellä.

“Joutuuko pomo antamaan sulle joka päivä uudet toimintaohjeet?” kysyn, kun Vox on koppini kohdalla.

“Pässi, ei mun muisti mitenkään maagisesti tuhoudu tai pyyhkiydy joka yö! Kyllä mä muistan paljon asioita, en vaan mitään ennen muistonvetoa.”

"Hmm."

“Ja tärkeimpänä: ei ole mitään pomoa, kuten tiedät.” Vox iskee silmää.

Silmänisku on ihana ele, ehkä suosikkini. Muistan ainakin sata silmäniskua entisestä elämästäni. Kerran hain bosnialaismiehen pitämästä lähikahvilastani kirsikkapullan ja kahvin. Kun palasin kotiin päin, vastaan käveli mieskaksikko, joista toinen katsoi minua jo kaukaa. He olivat pukeutuneet vanhanajan rokkarien tyyliin. Kohdallani tuuheaviiksinen rokkimies iski silmää, vähän vaikean näköisesti. Poskilihas lähti liiallisesti mukaan liikkeeseen, jolloin hänen suustaan kuului samalla vaimea, märkä poksahdus. Mies ei miellyttänyt minua ulkoisesti, mutta riemastuin silmän vinkkauksesta. Se oli viaton juttu, mutta siitä tuli salaperäinen olo. Toivoin hetken aikaa kovasti, että ihmiset iskisivät useammin silmää. Siitä tulisi ketjureaktio ja pian kaikki olisivat mukana yhteisessä, valtavassa salajuonessa.

Vox ojentaa paperikuppia, jossa unirohdot ovat. Pudistan päätäni ja palaan nykyhetkeen. Tätäkin hyperthymesia tekee. Se ei anna minun keskittyä meneillään oleviin tapahtumiin, kun mennyt jatkuvasti vyöryy päälle.

“Niin aivan, sä oot se ylin johto täällä,” sanon, koska muistan kuitenkin, mitä Vox sanoi juuri ennen kuin vaivuin sekunniksi aiempaan muistooni.

“Josta tulikin mieleen se Kotelon valvoja, joka on tulossa käymään, haluaa jutella sun kanssa. Liittyy kai jotenkin siihen sun entiseen heilaas.” Uteliaisuus herää kuin pieni eläin sisälläni.

“Mitä mitä? Kuka se on? Joku isokenkä? Miks?”

Vox kohauttelee olkiaan, on jo siirtymässä eteenpäin lääkekärreineen.

“Vox! Hei, et sä voi vaan heittää tollasta ilmaan. Kerro nyt jotain!”

“En mä tiedä siitä yhtään sen enempää kuin säkään.”

Leveä selkä loittonee ja käyn tahdottomana takaisin pedilleni. Voisin juosta vartijan perään, yrittää retuuttaa häntä ja vaikka heittäytyä hänen jalkoihinsa. Koppini ei ole lukossa. Tämä on hassu leikki.

The air is thick with metallic noise. Steel discs and chains rattle and hum in the morning, skin rubs against the poorly taped pads of the fitness equipment, and various puffs, moans and howls are released from the bodies. An old man surrenders to a sideways split, somewhat startled. The man's legs are on stands that in their metal braces inevitably slide in opposite directions, and the man hangs with all his might from the top of the device. The skin on his arms wavers and trembles as the old man commands his wrinkled body to stretch. In the back corner of the yard, a youngster with braided hair dances on the balls of their feet and directs a sharp, precise shower of punches on a make-do punching bag made of stacked car tyres. In the centre of the open-air gym is a rough wooden table for massages. One of the inmates is lying on his stomach, wearing only faded bruise-coloured velour shorts. Around the massage table, another, barrel-bellied inmate is kneading and rubbing the velour-covered buttocks with his elbow.

“Sports massage is extremely important,” the masseur is heard uttering matter-of-factly.

He twists and turns the limbs of the one in velour pants, finally patting him on his back, at which the man stands up swaying. In a flash, the masseur grabs his client by the neck and snaps it sharply, first to the right and then to the left, as if intending to incapacitate him. After the treatment, however, the man in the velour pants moves to the nearby lean-to and begins to pull on thick ropes twisted along the beam of the lean-to back and forth, like slow-motion jump ropes.

I close my eyes and just listen to the clatter and noise. You can smell the sweat and farts, despite being in the open air. So palpable and physical, so useless.

Sport had ceased to be useful years ago when mass connections were introduced. I think of E, whom I went to see a few weeks before I ended up at the Penitentiary. They lay like a mattress with a tube in their hand, a numb smile on their lips. I stroked their cool cheek. As a result of the collagen, antibiotics and vitamins, their skin appeared healthy and was smooth to the touch, but there was a milky haze in their open, drooping eyes. Their pupils still moved, however. They jerked around in a hurry to the beat of some of the content that now happened to leak from the connection to E's consciousness.

Once connected, these dormant people would have been called vegetables, but today such a description suggests something far too organic. Rotten, spoiled turnips. I have never seen fresh ones during my incarceration, nor rotten ones for that matter. First, the skin would tighten and the insides became soft. Rutabagas and parsnips breathed, burned their sugars, and released water. Sometimes your finger would sink into the slimy starch.

I don’t know what kind of add-ons E had installed under their skin before being connected. Now there was no joy from these improvements either. The techno-chimeras hired by the heads of the Cocoon visited the connected people weekly to administer the necessary injections and to check that the tubes were in place as they should be.

Sometimes an image comes to mind where the chimera that has come to inspect E is out of order. After scanning its target, the damaged chimera might find that E’s ancient add-ons could be useful. It tears E to pieces in seconds and digs out what it needs from her guts.

Would it matter? E probably wouldn’t feel anything, even if blood and tissue fluids leaked out of them onto the mattress. Only a bright stain would spread with foam. I don't know what would happen to the connection; would the device go out at the same time as E's milky eyes?

Ilma on paksuna metallista meteliä. Teräskiekot ja kettingit kilisevät ja soivat aamussa, ihot massahtelevat vasten kuntolaitteiden kehnoja, teipattuja pehmusteita, ja kehoista purkautuu erilaisia puhinoita, voihkaisuja ja uikutuksia. Vanha mies antautuu kohti poikittaista spagaattia, vähän säikähtäneenä. Miehen jalat ovat jalustimissa, jotka metallisissa kouruissaan liukuvat vääjäämättä vastakkaisiin suuntiin, ja mies roikkuu kaikin voimin laitteen yläosasta. Käsivarsien nahka lepattaa ja värisee, kun ukko käskyttää rypistynyttä kehoaan äärivenytykseen. Pihan taaimmaisessa nurkassa nuori palmikkopää tanssahtelee päkiöillään ja kohdistaa terävän, täsmällisen nyrkkisateen autonrenkaista pinottuun nyrkkeilysäkin tekeleeseen. Keskellä ulkoilmasalia on puinen, tikkuisen näköinen hierontalaveri. Yksi vangeista makaa siinä vatsallaan, yllään vain haalistuneen mustelman väriset velour-shortsit. Lavitsan ympärillä toinen, tynnyrivatsainen vanki hyörii ja vaivaa velourin peittämää takamusta kyynärpäällään.

“Urheiluhieronta on äärimmäisen tärkeää,” hieroja kuuluu toteavan ykskantaan.

Hän vääntelee ja kääntelee velour-housun raajoja, taputtaa tätä lopuksi selkään, jolloin hierottava nousee hoippuen pystyyn. Hieroja tarttuu salamana asiakastaan niskasta ja naksauttaa sen terävästi ensin oikealle ja sitten vasemmalle, kuin tarkoituksena olisi tainnuttaa toinen. Käsittelyn jälkeen velour-housu kuitenkin siirtyy läheisen katoksen luo ja ryhtyy räimimään paksuja, katoksen pylvääseen kierrettyjä köysiä edestakaisin, kuin hidastettuja hyppynaruja.

Suljen silmät ja vain kuuntelen mäiskettä ja räminää. Hiki ja pieru haisevat huolimatta siitä, että ollaan ulkoilmasalilla. Niin kouriintuntuvaa ja fyysistä, niin hyödytöntä.

Urheilu oli lakannut olemasta hyödyllistä jo vuosia sitten, kun massakytkennät aloitettiin. Ajattelen E:tä, jota kävin tervehtimässä joitakin viikkoja ennen Laitokselle päätymistäni. Hän lojui letku kädessään patjan tapaisella, typertynyt hymy huulillaan. Silitin hänen viileää poskeaan. Kollageenin, antibioottien ja vitamiinien vaikutuksesta hänen ihonsa näytti terveeltä ja oli sileä käteen, mutta auki repsottavissa silmissä oli maitomainen sameus. Pupillit silti liikkuivat. Ne nykivät ympäriinsä hätäisesti jonkin sellaisen sisällön tahdissa, mitä nyt sattui kytkennästä E:n tajuntaan vuotamaan.

Kerran kytkettyinä lojuvia ihmisiä olisi kutsuttu vihanneksiksi, mutta tänä päivänä kielikuva veisi ajatukset johonkin aivan liian orgaaniseen. Nahistunut nauris, turmeltunut turnipsi. En ole nähnyt tuoreita, enkä sen paremmin pilaantuneita juureksia kertaakaan vankeusaikanani. Ensin kuoret kiristyivät ja sisus muuttui pehmeäksi. Lantut ja palsternakat hengittivät, polttivat sokereitaan ja vapauttivat vettä. Joskus sormi upposi niljaiseen tärkkelykseen.

En tiedä minkä sortin lisäosia E oli asennuttanut ihokuorensa alle ennen kytkentää. Nyt niistäkään parannuksista ei ollut enää iloa. Kotelon johtajien palkkaamat tekno-khimairat kävivät kytkettyjen luona viikoittain antamassa tarvittavat pistokset ja tarkistamassa, että letku oli paikallaan kuten piti.

Joskus mieleeni nousee kuva, jossa E:tä katsastamaan tullut khimaira on epäkunnossa. Skannattuaan kohteensa vioittunut khimaira ehkä keksisi, että E:n muinaisia lisäosia voisi hyödyntää. Se repisi E:n sekunneissa kappaleiksi ja kaivaisi tämän sisuksista tarvitsemansa.

Olisiko sillä väliä? E ei luultavasti tuntisi mitään, vaikka veri ja kudosnesteet vuotaisivat hänestä patjalle. Vain helakka tahra leviäisi vaahtomuovilla. En tiedä mitä kytkennälle tapahtuisi, sammuisiko laite yhtä aikaa E:n maitomaisten silmien kanssa?

The prisoners with their barbells gasp and strain around me. The pale winter sun reaches low to the dried yard. I swing myself lazily in an abdominal exerciser. The light is reflected dimly on the surfaces of the equipment. In some places the metal still shines and the paint surface is intact. There is a celery-like smell of something, like dead leaves, even though there are no deciduous trees anywhere nearby. Among the exercise equipment made of scrap metal and concrete beams, old radiators, scraggly nylon ropes and wires, only a few, skinny pines grow here, as well as brown, waxy little mushrooms that grow here and there in clusters.

An unnamed inmate presses a barbell from his chest, his forehead red with exertion. He is anonymous because I have not asked for his name, as I try to avoid accumulating any excess memory material. Still, I remember that on the evening of my arrival day, two months and six days ago, the man asked for an extra dose of sognidoro, and that in his room he ate a grey mush with his fingers from an archaic-looking can. If the inmate is following his typical exercise routine, he will next move on to work out his biceps and then hit the rowing machine.

For now, the pectoral muscles of the unnamed inmate are still getting a workout as he jerks the bent barbell up and down. In the middle of his chest, which is covered with scattered stubble, a flat gorge is formed at the same pace as the pushes, again and again. Shapeless blocks of concrete hang at the ends of the barbell as if with their last efforts. A pearlescent appendix scar stretches across the man’s abdomen and looks like a living, flat leech. It was once recommended that appendices be removed and eyes treated to laser surgery at the beginning of the end. Surgical possibilities and glasses of the right strength would become scarce as the world goes up in its last flames.

"Vox, why do you still do sports?" I ask the guard.

Vox leans on a cross-trainer device with chains hanging from its handles. The chains are rusty and reminiscent of old snakeskin, the remains of a thick reptile.

“To keep my girlfriend happy,” Vox replies, grabbing the end of the heavy chain and wrapping it around his neck in one motion.

"Oh, even though she’s connected?"

“She’s not connected all the time.” Vox stares and blinks at me. He prances around wearing the precious items. Gold and diamonds are no longer anything; steel is much more expensive than gold. Most likely, the heads of the Cocoon will order our gym to be dismantled very soon. I remember the roller coaster in the window and wonder how it hasn’t already been disassembled and utilised in the Cocoon’s construction projects.

"I disconnect her when I get home and then we have fun."

“Or at least you have fun. After all, Sue Ellen doesn't even realise...”

“We can’t know how much connected people realise what’s happening. Sue gave my consent before she was connected. Why do you do sports? As far as I know, you don't even have anyone with whom to enjoy your fit body.”

"True. This gym is the closest thing to eroticism there is anymore.”

A legless guy does pullups and grunts quite sexually in between pulls. He has clearly been listening in to the conversation between Vox and me. The man drops from the bar into his wheelchair and smiles broadly. I wave my hand and the legless guy rolls agilely to us.

Even those of us who still have feet don’t have much to guard. Outside the Penitentiary, there is hardly anything for which, or to which, to run. The guards and inmates are, with a few exceptions, on almost comradely terms.

There is still something in Vox. Maybe it’s his stalactite-like nose, which makes him look like an old-fashioned cartoon character, or his habit of singing old religious songs out of tune. I know that Vox has consented to a memopuncture. I wonder if that’s why he’s so relaxed.

“What’s it like?”

“Sex with a connected person, you mean? I’m not about to tell you – have to draw the line somewhere.”

“Nah, I meant a memopuncture. Or afterwards, like that.”

“This? We only have this moment.” Vox’s voice is both celebratory and hurt at the same time.

“Oh damn. I thought you were a guard, not a motivational poster.”

The man in the wheelchair laughs hoarsely. Then he joins the discussion, and his clear voice surprises us:

“There was a time when people thought they could escape. By traveling, for example. I did, too. I wandered here and there, pushing the envelope and most of all, my body. That was when I still had limbs.” The man grins.

“And now look where we are. All that self-development and improvement! There is no longer a place to escape to. Nothing to pursue. And there is no escaping this, I have accepted it. This is my reality now.”

I feel very tempted to ask about his body, but I dare not.

“For me, the body is just another prison,” I say.

"There's always the connection!" the legless man exclaims like a salesperson.

“I’ve been wondering if there was some way out of here someday. One could experience more, maybe even walk. Over green fields. Or waterfalls! Think about that!”

He reaches out his hand, I grab it. It is slender and warm, vibrating with vitality, like a small bird caught in the palm of your hand. The man disengages from our handshake, turns his wheelchair, and sets off to roll along the sandy ground, still muttering:

"Experience more, something more."

"But is it a real experience?" I pondered after the man went. Vox seems to be in his own world, staring at the ends of his thick fingers.

“It doesn’t bother me to be ‘restricted’ to this one body. There is too much of it. Memories are in the cells, so it doesn’t help even if I connect myself. But Vox, aren’t you bothered by the idea that you don't even remember anything from your childhood? Your parents?”

“Uh, what if I was beaten? The death or erasing of people isn’t always just a sad thing. Or in this case, the liquidation of memories.”

“But you can't know that now, or remember.”

“For centuries, we were far too fixed in our memories. I am this because of my childhood. Mom this, Dad that, and now I this because of them. Every day you can reinvent yourself!”

“But. Are you just saying that because the procedure can no longer be reversed? Memories make us what we are. Memories and bodies, look now! These are the last bastions of corporeality.”

I make a curved motion with my hand over the sweating bodies.

“Now both the memories and bodies have been taken! How do you not want to remember who you are, or how you do not want ... to be you?”

“Hey, I still have my body, and it’s a good one,” Vox pounds his chest with exaggerated pride and looks like a gorilla. “I don’t have to be what I was yesterday. How could I even be, with or without memories? We contain multitudes, as so and so said, I don't remember now, but a wise person once said.”

"Yeah."

“Hey look, now that Cocoon boss is here already.” Vox points with his head, the gesture aimed at the edge of the outdoor gym. Behind the chain-link fence stands a cruelly tall figure. The head of the boss, with his facemask and ankle-length coat, is surely at a height of more than two meters. He seems to be carrying a gift, some white, long-handled and heavy-looking object.

“I’ll go get your room ready,” Vox says, frowning his larva-like thick eyebrows together and leaving.

Vangit painotankoineen huhkivat ja huohottavat ympärilläni. Kitsas talviaurinko kurottaa matalalta kuivuneelle pihamaalle. Heijaan itseäni laiskasti vatsalihaskeinussa. Valo heijastuu laitteiden pinnoilta himmeästi. Paikoin metalli vielä kiiltää ja maalipinta on eheä. Jostain uhkuu sellerimäinen haju, kuin kuolleista lehdistä, vaikka lehtipuita ei ole lähimaillakaan. Romumetallista ja betonipalkeista, vanhoista lämpöpattereista, hiutuneista nailonköysistä ja vaijereista kasatun kuntoilulaitteiston seassa kasvaa vain muutamia mäntyjä, luisevia käppyröitä, sekä siellä täällä ryppäinä ruskeita, vahamaisia pikku sieniä.

Nimetön vanki punnertaa otsa punaisena painotankoa rinnaltaan. Hän on nimetön, koska en ole kysynyt hänen nimeään, sillä yritän välttää keräämästä minkäänlaista ylimääräistä muistoainesta. Silti muistan, että saapumispäiväni iltana, kaksi kuukautta ja kuusi päivää sitten, mies pyysi ylimääräisen annoksen sognidoroa, ja että huoneessaan hän söi arkaaisen näköisestä säilyketölkistä sormin harmaata muhjua. Mikäli vanki noudattaa tyypillistä saliohjelmaansa, hän siirtyy seuraavaksi harjoittamaan hauiksiaan ja sitten repimään soutulaitetta.

Vielä nimettömän rintalihakset kohoilevat hänen nytkytellessään vääntynyttä painotankoa ylös alas. Keskelle hajanaisen sängen peittämää rintakehää muodostuu työntöjen tahdissa laakea sola, yhä uudestaan. Painotangon päissä muodottomat betonimöhkäleet roikkuvat kuin viimeisillä voimillaan. Leikatun umpilisäkkeen helmiäishohtoinen arpi venyy miehen vatsalla ja näyttää elävältä, litteältä lierolta. Kerran umpilisäkkeet suositeltiin poistettaviksi ja silmät laserleikattaviksi ennen lopun alkua. Leikkausmahdollisuudet ja oikean vahvuiset silmälasit olisivat harvassa, kun maailma tupruttaisi viimeisiä liekkejään.

“Vox, miksi sä vielä urheilet?” kysyn vartijalta.

Vox nojailee crosstraineria muistuttavaan laitteeseen, jonka kahvoista riippuu kettinkejä. Ketjut ovat ruosteessa ja tuovat mieleen rähjäiset käärmeennahat, paksun matelijan jäämistön.

“Pitääkseni mun tyttöystävän tyytyväisenä,” Vox vastaa, tarttuu raskaan kettingin päähän ja kiepauttaa sen yhdellä liikkeellä kaulaansa.

“Ai, vaikka se on kytkettynä?”

“Ei se koko ajan ole kytkettynä.” Vox keikistelee ja räpyttää silmiään minulle. Hän sovittelee kallisarvoisia helyjä. Kulta ja timantit eivät ole enää mitään, teräs on paljon kultaa kalliimpaa. Todennäköisesti Kotelon johto määrää lääväisen salimme purettavaksi hyvin pian. Muistan vuoristoradan ikkunassa ja ihmettelen, miten sitä ei ole jo pantu osiin ja hyödynnetty Kotelon rakennushankkeissa.

“Mä irrotan sen, kun pääsen himaan ja sitten me pidetään hauskaa.”

“Tai siis sä pidät hauskaa. Eihän Sue Ellen edes tajua...”

“Me ei voida tietää, miten paljon kytketyt tajuaa. Sue antoi suostumuksen mulle ennen kuin se plugattiin. Miks sä ite urheilet? Sulla ei tietääkseni edes oo ketään, kenen kanssa nauttia tosta ripatusta kehostasi.”

“Niin. Tää sali onkin lähimpänä erotiikkaa, mihin enää voi päästä.”

Jalaton mies vetää leukoja ja urahtelee varsin seksuaalisesti vetojen lomassa. Hän on selvästi kuunnellut Voxin ja minun keskustelua. Mies tiputtautuu tangolta pyörätuoliinsa ja hymyilee leveästi. Heilautan kättäni ja jalaton rullaa ketterästi luoksemme.

Edes meissä, joilla on jalat jäljellä, ei ole paljoa vartioitavaa. Laitoksen ulkopuolella ei ole juuri mitään, minkä vuoksi, tai mitä kohti, paeta. Vartijat ja vangit ovat muutamia poikkeuksia lukuunottamatta liki toverillisissa väleissä.

Voxissa on silti jotain. Ehkä se on hänen tippukiveä muistuttava nenänsä, joka saa hänet näyttämään entisaikojen sarjakuvahahmolta, tai hänen tapansa laulaa epävireisesti vanhoja uskonnollisia lurituksia. Tiedän, että Vox on antanut tehdä itselleen muistonvedon. Mietin, onko hän sen takia niin leppoisa.

“Millasta se on?”

“Häh, kytketyn kanssa sekstailu vai? En kai mä nyt sulle kerro, joku roti.”

“Huooh tarkotin muistonvetoa. Tai sitä sen jälkeistä, tota.”

“Tätä? Meillä on vain tämä hetki.” Voxin ääni on samaan aikaan juhlallinen ja loukkaantunut.

“No voi nyt helvetti. Mä luulin, että sä oot vanginvartija, etkä huoneentaulu.”

Pyörätuolissa istuva mies nauraa käheästi. Sitten hän yhtyy keskusteluun, kirkas ääni yllättää:

“Joskus ihmiset kuvitteli pääsevänsä pakoon. Matkustamalla vaikka. Minäkin. Hötkyilin sinne sun tänne ja piiskasin tätä kehoani eteenpäin. Oli koivet vielä tallella.” Mies virnistää.

“Ja nyt katsokaapa, missä ollaan. Kaikki se itsensä kehittäminen ja parantelu! Ei ole enää paikkaa, minne paeta. Ei mitään tavoiteltavaa. Eikä tätä pääse pakoon, olen sen hyväksynyt. Tämä on nyt minun todellisuuteni.”

Tunnen suurta houkutusta kysyä hänen kehostaan, mutta en kehtaa.

“Mulle ruumis on kyllä yks vankila,” sanon.

“Aina on kytkentä!” jalaton mies huudahtaa kuin mainosmies. “Olen sitä miettinyt, että jos täältä joskus pääsee. Voisi vielä kokea muutakin, ehkä jopa kävellä. Vihreillä aukeilla. Tai vesiputouksilla! Ajatelkaapa sitä!”

Hän ojentaa kätensä, tartun siihen. Se on solakka ja lämmin, värisee elinvoimaa, kuin kämmeneen pyydystetty pikkulintu. Mies irrottautuu kättelystämme, kääntää pyörätuolin ja lähtee rullaamaan hiekkamaata pitkin mutisten vielä:

“Kokea muutakin, jotain muutakin.”

“Mut onks se todellista kokemista?” pohdin miehen mentyä. Vox näyttää olevan omissa maailmoissaan, tarkastelee paksujen töppösormiensa päitä.

“Ei mua se haittaa, että oon ‘rajoittunut’ tähän yhteen kehoon. Tässä on liikaakin. Muistot on soluissa, joten ei auta, vaikka kytkisin itseni mihin. Mutta Vox, eiks sua kiusaa ajatus, ettet muista vaikka sun lapsuudesta mitään? Sun vanhemmista?”

“Äh, entä jos mua hakattiin? Ei ihmisten kuolema tai haihtuminen oo aina pelkästään surullinen juttu. Tai tässä tapauksessa muistojen haihtuminen.”

“Mut sitähän sä et nyt voi tietää, tai siis muistaa.”

“Me oltiin vuosisatoja aivan liian fiksoituneita muistoihimme. Olen tätä, koska lapsuuteni. Äiti sitä, isä tätä ja nyt minä siksi tuota. Joka päivä voi keksiä ittensä uudelleen!”

“Mut. Sanotko sä noin vaan, koska sitä proseduuria ei voi enää perua? Muistot tekee meistä meidät. Muistot ja kehot, kato nyt tätä! Tää on ruumiillisuuden viimeisiä linnakkeita.”

Teen kädelläni kaarevan liikkeen yli rehkivien kehojen.

“Nyt ne on molemmat viety! Miten sä et halua muistaa, kuka oot, tai miten et halua... olla sinä?”

“Mulla on hei edelleen kroppani, ja hyvä onkin,” Vox taputtelee korostetun ylpeänä rotevaa rintakehäänsä ja näyttää gorillalta. “Ei mun tarvii olla se, mikä olin eilen. Miten mä ees voisin, muistoilla tai ilman? We contain multitudes, niinku sano toi, toi, emmä nyt muista, mutta joku viisas sanoi.”

“Juuh.”

“Hei katos, nyt se Kotelon pamppu on jo täällä.” Vox nytkäyttää päätään, ele osoittaa ulkoilmasalin laidalle. Verkkoaidan takana seisoo julmetun pitkä hahmo. Kasvosuojaan ja nilkkapituiseen takkiin sonnustautuneen kotelolaisen pää keikkuu varmasti yli kahden metrin korkeudessa. Hänellä näkyy olevan mukanaan tuliainen, jokin valkoinen, pitkävartinen ja painavan näköinen esine.

“Mä meen laittamaan teille huoneen kuntoon,” Vox sanoo, rypistää toukkamaisen paksut kulmakarvansa yhteen ja lähtee.